Pimeänpelkääjä

Sinne ja takaisin

Sain pienen sähläämisen jälkeen suostutelluksi kummini kanssani Turkuun päivän reissulle. Koska kummini ei ole ajokelpoinen ja äiteeparka ei päästä minua yksin auton rattiin (ei sen jälkeen kun ajoin vahingossa vastaantulevien kaistalle päästessäni rattiin ensimmäistä kertaa kortin saamisen jälkeen eikä varsinkaan sen jälkeen kun tajusi, ettei kukaan meistä tunne Turkua lainkaan), reissusta tuli kahden kimpan sijasta kolmen hengen viritelmä. En valita, alun perin oli melkoisia hankaluuksia saada mukaan ketään (tosin kysyinkin lähinnä itseni ikäisiä).

Loppujen lopuksi kaikki meni suht hyvin – seikkailin Turun linnan käytävillä 4,5 tuntia (enemmänkin olisi palanut aikaa, mutta muut hoputtivat), reilut pari tuntia Luostarinmäen käsityöläismuseossa ja päälle vielä Turun tuomiokirkossa sekä joissain satunnaisissa tehtaanmyymälöissä, jotka osuivat kotimatkalla kohdalle. Reissun saldoksi tuli venähtänyt nilkka, kaksi pussia epätavallisia teelaatuja (raparperi-kermaa ja jotain piparminttusekoitusta), neljä nyssykkää perinnekarkkeja, pronssinen käsintehty riipus, fraktuura-aakkosilla painettu vanhan aapisen näköispainos ja Muumi-pussilakanasetti ja -tyynyliina.

Ainoa valittamisen aihe oli se, että Turun linnan opastetulla kierroksella oli oikeasti varmaan sata ihmistä (laskin yhdessä vaiheessa 92), vaikka ryhmän maksimikoon piti olla 35. Mitä ilmeisimmin osa änki mukaan liputta, minkä taisi opaskin huomata, kun tarkasti lopussa kaikilta liput. Jos tuollaisessa jättiryhmässä ei ollut jo ongelmia, kun kierros venähti puolitoista kertaa normaalin pituiseksi, niin ärsytystä ei ainakaan vähentänyt se, että mukana oli kolme kirkuvaa sylivauvaa, todella äänekkäästi puhelimeen honottanut täti ja läjä lapsia, joita ei ilmiselvästi kiinnostanut ja jotka juoksivat kaikuvilla lattioilla kirkuen ja ronkkien museon tavaroita.

Taisi opaskin hikeentyä, pyysi nimittäin eräässä vaiheessa osaa poistumaan ilmoittaen, että hänen äänensä ei kerta kaikkiaan riitä. Henkilökohtaisesti päähäni ei mahdu, miksi opastetulle kierrokselle pitää väen väkisin änkeä a) ihmisiä, joita ei ilmiselvästi kiinnosta, koska puhuvat mieluummin puhelimeen kuin kuuntelevat, b) ihmisiä sellaisten sylivauvojen kanssa, jotka eivät osaa olla hetkeäkään kirkumatta ja c) sellaisten lasten kanssa, jotka eivät ymmärrä eivätkä todellakaan välitä kierroksesta mitään ja jotka tuhoavat tylsyyksissään kaikkea löytämäänsä vanhoista haarniskoista ryijyihin ja hyllyihin ja juoksevat koko kierroksen ajan hippaa leikkien. Ei tainnut tulla mieleen, että osa maksoi opastuksesta kuullakseenkin jotakin.

Venähtäneestä ja hermoja repivästä kierroksesta huolimatta ärsytys ei kestänyt kovin pitkään. Kiertelin linnaa vielä tunnin kierroksen päättymisen jälkeen, eikä lounaalle lähtiessä mielessä ollut enää ainuttakaan murisevaa ajatusta. Linna söi ne yksi toisensa jälkeen kuin kaksipäinen lohikäärme kananpoikia, eikä minua suoraan sanottuna haittaa yhtään. Lähtiessäni harmittelin oikeastaan sitä, että valtavasta linnasta oli vain niin pieni osa avoinna yleisölle – vaikka totuuden nimissä on sanottava, että se pienikin osa on todella suuri. Kun seuralaiset painostivat, en nimittäin ehtinyt katsella edes avointa osaakaan aivan täysin loppuun asti. Turun linna on kuin Kairon egyptiläinen museo: siellä saisi helposti vierähtämään muutaman tunnin sijasta kokonaisen viikon.

Käsityöläismuseossa pääsi katselemaan savenvalajaa, kirjanpainajaa, kultaseppää ja kutojaa työssään. Opastettu kierros antoi sielläkin paljon, ja oikeastaan sain Luostarinmäeltä paljon enemmän kuin odotin. En voinut olla ihailematta erityisesti käsityönä koruja valmistavaa kultaseppää. Kymmenet parisataavuotiaat puutalot ja pihat olivat kodikkuudessaan jotain aivan toista kuin pääkaupunkiseudun betonilähiöt.

Kotiin tullessa Muurlan lasitehtaan tehtaanmyymälä oli jo kiinni, mutta muuten reissu oli likipitäen täydellinen. Aina kotimatkalla kahvilassa syömääni täytettyä kroissanttileipää myöten.

Kolmen viikon kesälomallani on vielä ainakin kolme suurta ohjelmanumeroa luvassa: päivämatka Viipuriin 9. heinäkuuta, matka kaverin kanssa Iittalaan joskus ensi viikolla sekä läpi yön kestävä Buffy vampyyrintappaja -maraton.

Ehkä tästä tappavasta helteestä selvitään hengissä.

Sanoja muistiinpanojen syövereistä

Kannan aina mukanani pientä, kovakantista Moleskinen muistikirjaa. Syy siihen, miksen halua lähteä mihinkään ilman muistikirjaa, liittyy taipumukseeni napsia inspiraation lähteeksi ja mietittäväksi pieniä lauseenpalasia, sanoja ja kuvioita, ja syy haluttomuuteeni lähteä mihinkään ilman Moleskinen muistikirjaa liittyy siihen, että kyseisessä niteessä on äärimmäisen kestävät kannet, laadukas paperi, kätevä säilytystasku, sisäänrakennettu kirjanmerkki ja kiinnityskuminauha. Ja se kestää, kestää, kestää ja kestää.

Joskus unohdan muistikirjaan merkitsemäni asian pitkäksikin aikaa, joskus se kadottaa kaiken merkityksensä tunnissa tai kahdessa – mutta useimmiten saan siitä kiinni vielä pitkänkin ajan kuluttua. Pienet palaset, lauseet, kuvat ympäröivästä maailmasta ovat tärkein ja monipuolisin inspiraationlähteeni, oli kyse sitten nettisivuista, novelleista, runoista, esseistä, valokuvauksesta, kuvankäsittelystä tai piirtämisestä.

Ajattelin kaivaa muistikirjastani muutamia valittuja pätkiä ja sanoa niistä sanasen. Ai miksi? Koska minun on purettava päästäni iso vyyhti asioita, ennen kuin pystyn aloittamaan uuden pöytälaatikkokirjani kirjoittamisen luonnoksia pidemmälle.

Ihmiseksi hän tiesi paljon.

Alun perin luin tämän jostain lehdestä muodossa “missiksi hän tiesi paljon”. En pitänyt lausahduksen tavasta kuvata missejä(kin) tietämättömiksi idiooteiksi, mutta juuri samainen sanaleikki toi mieleeni Sokrateen ja sitä kautta ihmiset yleensä. “Ihmiseksi hän tiesi paljon” on herkullinen ilmaus, joka on ainakin oman pääni sisällä enemmän kuin osiensa summa. Se huomauttaa, miten vähän ihmismieli voi mistään loppujen lopuksi tietää, oli kyseessä miten korkeasti koulutettu ja viisas yksilö hyvänsä.

Pimeä ei taivu. Se taivuttaa.

Tämä lausahdus on kaikkein kirkkaimmin jäänyt mieleeni elokuvasta Sauna. Vaikka itse elokuvassa huomautus liittyikin enemmän pahuuteen, se kuvaa minusta erityisen hyvin hulluutta ja sen luonnetta. Hulluus ei taivu, se taivuttaa – ehkä huomaamatta ja varkain, mutta vääjäämättä ja vaikka vasten taivutettavan tahtoa.

Valtaistuimella istuu väärä kuningas, nälkäisten petojen kaitsija, peto itsekin

Olen aina pitänyt Ville Sorvalin kirjoittamista sanoituksista, mutta tämä on jäänyt päällimmäisenä mieleeni. Ei sen kummempaa tarkoitusta, ainoastaan hyvä kuvaus vallan mekanismeista ja luonteesta. Ihmiset ovat petoja.

Sinä vuonna syksy tuli varhain.

Muutama kesä takaperin olin töissä nyhtämässä rikkaruohoja, kun jostain putosi eteeni kellastunut koivunlehti. Oli elokuu, ja muistan ajatelleeni, että tänä vuonna syksy tulee varhain.

Maistelin lausetta jonkin aikaa, kirjoitin muistiin ja aloitin sillä tekstin 2114. Tässä ilmauksessa on jotain runollista, puoleensavetävää, tenhoavaa. Se ei jätä minua kokonaan rauhaan vieläkään.

Minut on tapettu nyt neljä kertaa. Kolme, jos lasketaan vain reilut kuolemat.

Tämä tuli mieleeni viime kesänä keskiyön kelmeinä tunteina; villisti laukkaava ajatus tarinasta, jonka päähenkilö elää enemmän kuin kerran (ja syystä). Nämä sanat ovat sittemmin kesken jääneen novellin aloitus, se mistä koko ajatuskehrä lähti syntymään.

Muinaiset kreikkalaiset uskoivat, että jokaiselle sielulle on vain yksi vastakappale.

Tämä liittyy kreikkalaisten uskomukseen siitä, että ihmisten sielut ovat puolikkaita, toisistaan erotettuja, ja vain tietyt puolikkaat sopivat yhteen. Pidin ajatuksesta, ja merkitsin sen muistiin; tarkoitukseni olisi hyödyntää ajatusta seuraavassa kirjassani.

Ja he sanoivat,
että pääset
vaikeinta tietä kotiin

Nämä sanat tulivat mieleeni melko tasan vuosi sitten, kun väkersin Shinatryaan ulkoasua. Ulkoasun kuvassa oli taivaalle katsova tyttö ja pilvistä muodostunut juokseva lammas; nimesin kyseisen ulkoasun mielikuvituksellisesti nimellä Vaikeinta tietä kotiin. Nämä sanat kantavat – erityisesti runomuotoon asetettuina – jonkinlaista kaipauksen merkitystä, menetetyn tavoittelua.

When you cut me in two, I never thought I’d bleed

Ehkä nämä sanat eivät itsessään ole kovin erikoisia, mutta Jacoby Shaddixin äänen ja kappaleen melodian kanssa ne muodostavat jotain aivan erityistä. Luen tätä kohtaa muistikirjastani useammin kuin mitään muuta, osittain siksi että se miellyttää minua, mutta myös siksi, että muistaisin, miten helppoa on arvioida asioita väärin.

Maailma on vain sana.

Tämän voi tarkkasilmäinen bongata Pimeänpelkääjän ulkoasusta. Tajusin syksyllä, miten sidoksissa me olemme kieleen; maailma on yhdyssana, enkä minä tajunnut sitä ennen kuin olin kuudentoista. Se on niin vakiintunut, että eroa yksittäiseen sanaan on vaikea huomata. Joka tapauksessa maailma on vain nimi kaikelle sille, mikä meitä ympäröi – loppupeleissä se ei ole mitään konkreettista, ei mitään materiaalista, ainoastaan abstrakti, toisinaan äänteinä esiintyvä sana ja sellaisenakin muuttuva.

Tarkastelen maailmaa korostuneesti kielen läpi, ja ajattelen ylipäätään, että maailma koostuu kielestä ja sanoista. Tätä taustaa vasten maailman näkeminen pelkkänä sanana käy itse asiassa jopa järkeen.

—

Näiden huomioiden jälkeen on vielä liuta lausahduksia, jotka ovat pälkähtäneet mieleeni yön pimeinä tunteina, mutta joista en osaa ainakaan tässä vaiheessa sanoa mitään:

Ne paskiaiset lukevat historiaa kuin huonoa romaania.

Hän oli elänyt niin kauan, että hänellä oli vaikeuksia kuolla.

Sade huuhtoo maailmasta värit.

Pimeä. Milloin siitä tuli näin hirveää?

Feilaavan eeppisyyden malliesimerkki: Harry Potter

Luin viime viikonloppuna putkeen kolme viimeistä Potteria. Kieltäydyin alun perin kaikesta kanssakäymisestä niiden kanssa heti Liekehtivän pikarin suomennoksen ilmestymisen jälkeen, koska kaikki se hypetys ja ihkutus muoviluutineen ja elokuvineen kiehahti yli (ja Potterit eivät loppupeleissä todellakaan ole sen arvoisia).

No, nyt tuntui siltä, että pahin hysteria on ohi. Elokuvista kyllä edelleen mumistaan, mutta en sentään törmää asiaa hehkuttaviin potterholisteihin ja epämääräisiin radiomainoksiin joka ikisessä kadunkulmassa. Se riittää, kai. Ja toivottavasti.

Mitä näistä hypetyksen ohteista sitten voisi sanoa? Minusta ne eivät edelleenkään ole kaiken sen huomion ja ihkutuksen arvoisia – kyllä, Potterit ovat kyllä viihteellistä luettavaa, mutta myös monella tavalla vajavaisia ja rikkonaisia. Jo Liekehtivän pikarin loppupuolella oli havaittavissa tiettyä rikkonaisuutta, joskaan en osaa sanoa, oliko kyse Rowlingin vai suomentajan hutiloinnista. Sarjan viimeiset osat olivat eheämpiä, mutta se ei pelastanut kokonaisuutta.

Suurin ongelma Pottereissa on se, että ensimmäiset osat ovat lastenkirjallisuutta. Joskus kolmannen kirjan jälkeen Rowling on kuitenkin päättänyt väkertää kasaan jotain äärettömän eeppistä, mikä minun näkökulmastani tarkasteltuna on oikea kardinaalimoka. Tämä ratkaisu tekee nimittäin sen, että vaikka sarjan alkuosat ovat ihanteellista ja kivaa luettavaa lapsille, viimeiset osat kaikessa ahdistavuudessaan kannattaa samanikäisiltä ennemminkin takavarikoida. Teki sitten lastenkirjallisuutta tai jotain muuta, kesken sarjan kohderyhmää ei kannattaisi muuttaa. Nyt tuntuu siltä, ettei Harry Potter ole yksi kokonainen kirjasarja, vaan kaksi puolikasta.

Eeppisyyden tavoittelu rikkoo sarjan eheyden myös rakennetasolla. Kolme ensimmäistä (ja hyvän matkaa neljäskin) osaa noudattavat yhtenäistä, tuttua kaavaa, joka kuvaa ensin Harryn kesälomaa, sitten kouluelämää ja hitaasti nousevaa jännitettä tai pahista, joka voitetaan kevätlukukauden lopulla ja painutaan kesälomalle. Liekehtivän pikarin lopussa Voldemort (aka Voltsu^TM) ei kukistukaan, kuten kaavan mukaan kuuluisi, vaan hyppää kehiin pysyvästi. Tämä on se kohta, johon voisi tökätä nuolen osoittamaan, että viimeistään tässä mennään metsään ja pysyvästi.

Neljännen kirjan jälkeen tuttu kaava ei enää toimikaan: viimeisissä osissa jännite ei enää kasaannu ollenkaan kirjan loppuun, se matelee taustalla koko ajan (eikä se ole hyvä asia). Kun ensimmäiset osat toimivat hyvin itsenäisinäkin teoksina, Potterien viimeiset kirjat tarvitsevat toisiaan jatkuvasti. Niiden jako eri kirjoiksi tuntuu keinotekoiselta, kyse kun on ennemminkin vain aivan julmetun pitkästä jatkokertomuksesta. Tätä vasten tuntuu omituiselta ja hölmöltä, että kuusi kirjaa sijoittuvat ensin pääosin Tylypahkaan ja yhtäkkiä seitsemäs osa onkin kuin jokin irvokas telttaretki. Jos kirjojen rakennetta ei halua pitää aina vakiona, sen varioiminen olisi kannattanut aloittaa ajoissa.

Minua häiritsee myös aivan julmetusti fanficcimäinen hahmojen luonteen vääntäminen päälaelleen. Viidennessä kirjassa angst-Harry ei tunnu Harrylta ollenkaan (kirjaa lukiessa tuntuu, että lukee vain todella huonoa faniversiota kyseisestä rillipäästä), ja tämä angst alkaa aivan yhtäkkiä viidennen kirjan alussa ja loppuu kuin seinään sen lopussa. Neljännessä ja kuudennessa kirjassa Harry on taas oma itsensä. Jos poikaparalla on tuollainen kausi, eikö sitä olisi kannattanut vähän pohjustaa aiemmin tai antaa siihen viitteitä myöhemmin? Nyt tuntuu siltä että Harryn angst-kausi kestää prikulleen yhden lukuvuoden verran, ihan kuin hänen koko elämänsä menisi kirjan jaksoissa eikä olisikaan yhtenäinen jatkumo. Lisäksi herran luonteen vääristyminen saa kulmakarvat kohoamaan muutenkin, miettimään mitä siellä oikein on tapahtunut.

Ja sitten Draco Malfoy! Ensin hahmo pidetään paperinohuena tikkuhahmona ties miten monen kirjan ajan, ja sitten kun viimein tulisi tilaisuus kehittää hahmoa (viittaan tässä siihen itkukohtaukseen murjottavan Myrtin kera vessassa), mitä Rowling tekee? Viskaa tilaisuuden jorpakkoon. Pienen repeämän jälkeen Malfoy on taas sama paperinohut itsensä. Omalla kohdallani jouduin pähkäilemään aika kauan, että miksi ihmeessä Rowling on edes viitsinyt väläyttää tällaista kehitysmahdollisuutta hahmolle, jos ei aio hyödyntää sitä? Sitten on Narcissa Malfoy – täydellinen taustahahmo tuodaan yhtäkkiä liian etualalle, liian yhtäkkiä ja liian tökerösti. Pohjustukseen nähden Narcissalla on vähän turhankin suuri rooli seitsemännen kirjan lopussa.

Minua häiritsi moni muukin asia, kuten rouva Weasleyn ah-niin-eeppinen bellatrixintappokohtaus ja Siriuksen kuolintapa (kyseistä kohtausta on kehuttu liikuttavaksi, mutta minut se jätti täysin kylmäksi). Ehkä eniten ärsytystä aiheutti kuitenkin viimeisen osan irrallisuuden lisäksi tapa, jolla Harry ja Voldemort kävivät kissa-hiiri-leikkiä: mennään paikkaan X ja juostaan pakoon niin helkutisti. Aina se Voltsu saa melkein kiinni. Melkein, mutta ei ihan. Sitten on vielä hahmojen typeryys: eikö Harry todella oppinut mitään Valedron päiväkirjasta, kun sokeasti luottaa puoliverisen prinssin liemikirjaan? Eikö Harrylle tai muille todella tullut missään vaiheessa mieleen, että heitä vastaan oleva Oljo voisi pettää heidät – tai vaikka valehdella Siriuksen olinpaikasta? Eikö Percy todellakaan haista mitään palaneen käryä mielipiteissään, ennen kuin on liian myöhäistä?

Jos viimeisistä kirjoista on sanottava sitten jotain positiivista, niin yksi sana riittänee: Kalkaros. Kaiken turhautumisen ja irvistelyn keskellä Severus kyllä piristi moniulotteisuudellaan ja ilmeikkyydellään paljon. Wannabe-eeppisyys ja suunnan liian radikaali muuttaminen kesken kaiken veivät Potter-sarjalta paljon, liiankin kanssa.

Tai ehkä olen vain ilonpilaaja. Se ei silti tarkoita, ettenkö pitäisi Pottereista.

Ready, steady, GO!

Ystäväni värvättiin lauantaiksi Desuconiin paneeliin, ja tämä ystävä värväsi minut matkaseuraksi pitämään itsensä hereillä, kun ajaa pikkutunneilla kotiin. Minulta tämä edellyttää autossa nukkumista, koska minut haetaan suoraan töistä ja juoksen taas aamulla neljän-viiden tunnin yöunien jälkeen suoraan töihin. Kun ystävä paneloi, minä vedän sikeitä auton takapenkillä.

Tietysti käytännöllisyyden kannalta olisi kannattanut jäädä koko reissusta pois, mutta ystäväparka ei saanut värvättyä mukaansa ketään ja minulla oli sentään teoreettinen mahdollisuus auttaa… Kerrankos sitä kaverin puolesta uhrautuu. Lupasi vielä kustantaa pääsylipun kyseiseen tapahtumaan, vaikken suuremmin olekaan Japani-puuhastelusta innostunut.

Tulee kyllä väkisin mieleen, että olen masokisti, koska tämän tempauksen johdosta minulle jää vain maanantai ja tiistai aikaa kirjoittaa avoimen yliopiston kurssin esseetä, sitä viimeistä ja vaikeinta. Kumpaakaan päivää ei ole edes käytössä kokonaan. Mutta näillä mennään, kai tästä hengissä selvitään… Selvisin minä pedagogisten valintakokeestakin, ja vielä sainkin sen sivuaineoikeudenkin niihin (tosin aika surkeilla pisteillä, mutta se on sivuseikka).

Tässä hässäkässä on sentään se onni, että tajusin varata työvuoroni tosi hiljaiselle kioskille, joten en ole aivan tapettu päästessäni kotiin. Saa sitten nähdä mitä kesätöistä tulee, koska se kioski, jolle kesäksi pääsin, on kaikkea muuta kuin hiljainen, ja tähän mennessä olen lähtenyt sieltä kotiin aina todella uupuneena. Ja olen siellä kesällä täysiaikaisena.

Toisaalta olen vain mielettömän tyytyväinen, että minulla ylipäätään on kesäksi töitä.

Mutta kun mä tahon!

On se kummallista, miten ihmismieli aina halajaa niitä asioita, joita se ei juuri sillä hetkellä voi saada. En pitkään aikaan lukenut paljoakaan mitään kaunokirjallista, mutta juuri ennen kuin silmäni leikattiin, kannoin kirjastosta kassillisen kirjoja ja kävin niihin käsiksi. Ehdin lukea vain yhden ennen operaatiota.

Ja sen jälkeen kyttäsinkin sitten malttamattomana päiväkausia, milloin silmäni kestäisivät kahdentoista tunnin lukutuokioita. Viidentenä päivänä alkoi viimein tuntua siltä, etteivät silmäni sanoneet sopimusta irti parin tunnin lukemisen jälkeen, ja hyvä niin. Mikään ei ole mahtavampaa kuin tietää, että on koko päivä aikaa uppoutua uuteen ennestään tuntemattomaan kirjaan. Ja sen jälkeen seuraavaan. Ja seuraavaan. Ja seuraavaan. Joudun tosin edelleen lukemaan aurinkolasien kanssa, koska silmäni väsyvät kovin kirkkaassa valossa lukemisesta (ja minä luen aina kirkkaassa valossa), ja pitämään silmätippapulloa aina vieressä. Leikkauksesta on tosin jo pari viikkoa, eivätkä silmäni enää kuivu niin pahasti kuin ensimmäisellä viikolla.

Voisi tietenkin ajatella, ettei leikkauksesta ollut mitään hyötyä, koska näin ennen operaatiotakin ilman laseja yhtä hyvin kuin lasien kanssa. Leikkauksen jälkeen kaukonäköni on itse asiassa huonontunut toisessa silmässä (tosin lääkäri sanoikin, että lähinäköä korjatessa sitä voi ilmetä). Jippo piileekin siinä, ettei ilman laseja tihrustaminen rasita enää silmiäni samalla tavalla kuin ennen. Silmäni eivät katso enää kieroon, luomeni eivät ole enää omituisen turvonneet, en saa yhtäkkisiä kovia päänsärkyjä enkä silmämigreeniä. Eikä silmissäni tunnu enää sitä inhottavaa paineen tuntua, jonka niin kovien vahvuuksien korjaaminen silmille tuotti. Lasien kanssa sitäkään ei tuntunut, mutta autoa ajaessa näkökenttäni oli aika rajoittunut, ja jouduin vilkuilemaan niin ahkerasti ympärilleni ja keskittymään, että tein koko ajan kaikenlaista vähemmän vaaratonta liikenteessä. Viimeksi taisin kurvata ihan huomaamattani vastaantulevien kaistalle. Ups. Mahtoi pelkääjän paikalla istuvalla äitiparalla olla sydän kurkussa.

Palatakseni itse aiheeseen, haluan asioita aina silloin, kun en voi saada niitä. Kuten salmiakkia tai jäätelöä silloin, kun kaapit kumisevat tyhjyyttään ja kaupat ovat kiinni. Kirjoja heti, kun kirjastot ovat sulkeneet ovensa. Netin selailua aina, kun en ole tietokoneen lähettyvilläkään. Matkustelua silloin, kun ei ole minkäänlaista saumaa lähteä edes kävelylle. Tosin kierrän tätä aina kun voin: viimeksi matkustin 33 kilometriä vain päästäkseni syömään yhden jäätelöpallon. Puolustuksekseni turhasta matkustelusta marmattaville voin tosin sanoa, että se oli tosi iso jäätelöpallo ja se pieni pulju oli ainoa tietämäni avonainen irtojäätelöä siihen vuorokaudenaikaan myyvä paikka.

Ja jos nyt extreme-tempauksista puhutaan, niin on todettava sekin, että sain viimein raahattua ruhoni lääkäriin. Eikä siihen mennyt kuin kymmenen vuotta! Voin tosin taas puolustautua sillä, että tiesin niiden vaativan verikokeita ja minä kammoan pelkään vihaan inhoan pelkään kauhistun kavahdan piikkejä. Silmät kiinni ja tiukasti muita asioita ajatellen sieltä pääsi vielä joten kuten hengissä ulos, mutta vapisin varmaan vielä kotiovellakin 40 minuutin bussimatkan jälkeen.

Extreme-tempauksesta käy kyllä sekin, että haluan palavasti muuttaa kotoa, mutta ainakin toistaiseksi olen jumissa. Rahallisesti en voi yksityisiltä markkinoilta kämppää vuokrata, ja HOASin soluun ei lemmikkejä saa ottaa. Lienee pakko laittaa toivo siihen, että tuttava saisi opiskelupaikan, niin voisi hakea kaverikämppää. Niissä saa pitää elukoita. Sitä odotellessa minun on kuitenkin vain joko nukuttava korvatulpat korvissa (mikä pahentaa terveydellistä tilaani entisestään) tai nukuttava aamukuudesta iltapäivään. Kumpikaan ei liiemmin houkuttele, mutta vaihtoehtoja ei ole. Tämän talon ilmapiiri ja ristitulessa makaaminen alkavat käydä mielenterveyden ja hermojen päälle muutenkin. Kunpa pääsisi jo pois…

Ja kunpa saisi jäätelöä. Sitä vain ei taida taaskaan olla.

Minne katosi aika… ei kun ihmiset.

Vielä muutama vuosi sitten netissä oli niin paljon laadukkaita ja kauniita personal-sivustoja, että kaikkien tunteminen — saati muistaminen — oli vaikeaa, ellei mahdotonta. Oman domain-nimen alla asusteli kevyestikin arvioiden reippaasti yli 50 laadukasta sivustoa (kirjoitin paperille ulkoa muistamani ja pääsin 48:aan), ilmaispalveluntarjoajilla tai muiden sivutilassa ainakin tuplasti lisää. Ja siinä olivat vasta minun tuntemani laadukkaat sivustot, joilla oli kaunis grafiikka ja suhteellisen toimiva lähdekoodi. Todellinen lukumäärä lienee ollut etenkin domainien ulkopuolella huomattavasti suurempi.

Olin poissa aktiivisista ympyröistä puolitoista vuotta. Sahasin lukiota loppuun, ja seurasin kyllä osaa suosikkisivustoistani, mutten juuri päivittänyt omia sivujani tai katsellut kovin tarkkaan muuta Internetin menoa. Siksi järkytys oli aikamoinen, kun vajaa vuosi sitten linnoittauduin takaisin kotisivumaailmaan ja huomasin, että valtaosa laadukkaista sivuista oli kadonnut kuin tuhka tuuleen.

Osa oli kyllä tallella mutta uusin päivitys vähintään vuoden takaa; osa oli kadonnut täysin bittiavaruuteen, osa oli muuttanut pois. Vuoden 2006 tarjonnasta oli jäljellä vain yksittäisiä sirpaleita, ilmaispalveluntarjoajilla ei oikeastaan mitään. Muutama domain-personal kituutti, harva päivittyi aktiivisesti.

Vuosi tai puolitoista on pitkä aika kotisivumaailmassa. Uusia sivuja tulee ja menee, osa porukasta lakkaa pitämästä sivuja, osa aloittaa. Siksi sivujen kuolema ei sinällään ollut outoa. Outoa oli se, ettei niiden tilalle ollut tullut juuri mitään. Tuntui, että kokonainen nettisivuntekijöiden sukupolvi olisi ottanut hatkat jättämättä minkäänlaisia jäähyväisiä. Oli kyllä tavallista, että ihmiset kyllästyivät sivujen rakenteluun ja jättivät sen sikseen tai pitivät taukoa, mutta yleensä heidän tilalleen tuli uusia.

Minulle ei koskaan selvinnyt, miksi nettimaailma hiljeni. Muuallakin kuin personal-rintamalla tuli hiljaista. Foorumit hiljenivät. Samoin vieraskirjat. Blendit. Fanisivut. Ringit, listaukset. Tämän hetken suurimman suomalaisen sivulistauksen, Shadowsin, listattujen sivujen määrä on alle puolet siitä mitä esimerkiksi 2006 lopettaneessa Never Againissa oli. Menthal27:ssa on nyt vähemmän kävijöitä kuin kaksi vuotta sitten, vaikka sisältö on laajempi ja selkeämpi.

Ihmiset perhanat ovat hankkineet elämän.

Teeman olemattomuudesta

Vaikka luen jatkuvasti ja paljon kaunokirjallisuutta, minulla on aina ollut jollain lailla nihkeä suhtautuminen kirjallisuuden teoreettiseen puoleen. Ei niinkään siihen liittyvään peruskoulukauraan, kuten juoneen, aiheeseen, rakenteeseen ja niin pois päin — noissa termeissä on vielä jotain todellisuuspohjaa ja järkeä. Sen sijaan minua on aina rassannut teema. “Lue rivien välistä, mistä teos todellisuudessa pohjimmiltaan kertoo. Se on teema.” Yeah right.

En kyennyt peruskoulu- enkä lukioaikana näkemään teeman käsitteelle minkäänlaista järkevää funktiota. Se tuntui jonkinlaiselta kalpealta kummitukselta, joka oli väkisin kammettava tekstiin kuin tekstiin sisään. Kaikessa yleisluontoisuudessaan teema meni yleensä niin yleiseksi, että tekstille kuin tekstille saattoi pienellä hatusta vedetyllä perustelulla esittää teeman kuin teeman. Rakkaus. Mustasukkaisuus. Ystävyys. Viha. Välinpitämättömyys. Tällaisten luonnehdintojen esittäminen kartuttaa korkeintaan oppilaan kykyä perustella mielipiteensä millä tahansa. Onko siitä loppujen lopuksi hyötyä yhtään kenellekään?

Olin ehtinyt jo hetkeksi unohtaa teemakammoni lukiosta päästyäni, mutta kirjallisuustiedettä lukiessa käsite pomppasi jälleen väkisinkin silmille. Onhan se tietenkin kiva, että meillä on taas teoreettinen käsite joka ryydittää ja pöhöttää kivasti entisestään akateemista keskustelua ja korkeakirjallisuuteen liittyvää pohdiskelua. Mitään käytännön merkitystä tai edes vähemmän käytännöllistä funktiota sille vain on harvinaisen hankala keksiä. Kaikkein vähiten koko käsitteelle tuntuu olevan käyttöä ns. normaalin kirjallisuuden (erotuksena korkeakirjallisuudesta) piirissä, koska itsestäänselvyydet eivät useinkaan kiinnosta normaalia lukijaa. Ja teemat jos mitkä ovat hämmästyttävän usein hämmästyttävän itsestäänselviä.

Vai olenko minä vain visioton vastarannankiiski? Vastustanhan minä ajatuskarttojakin, koska pääni ei kykene prosessoimaan niitä ollenkaan (tai pikemminkin visioni ei riitä ranskalaisten viivojen miettimiseen epämääräisinä tekstikuplina). Johtuuko se, että pidän teemoja itsestäänselvinä ja turhina siitä, ettei pääni kykene prosessoimaan niiden merkitystä oikeasti?

En haluaisi ajatella olevani niin typerä, että luulisin tietäväni mistä on kyse, mutta olisin oikeasti pihalla kuin lumiukko. Jos ajatellaan oikein puupalikkamaisesti, niin toisin kuin ajatuskartoista, teemoista minä mielestäni saan jotain selvää. Hahmotan niitä. Järjestelen niitä. Perustelen niitä. Näen niiden merkityksen, mutten pidä niiden erittelemistä oman käsitteen alle tarpeellisena. Nämä seikat antaisivat ymmärtää, että ymmärrän kyllä mistä teemassa on kyse, mutten vain pidä siitä. Se maistuu pahalta. Turhalta. Turhaakin turhemmalta.

Ja sen turhuuden kanssa minun on vain elettävä, koska luen kirjallisuustiedettä sivuaineena.